Yöhön eksynyt

Yö syksyisessä metsässä
eksyneenä, kaukana kotoa.
Minä, väsynyt sienestäjä
uupunut vaeltaja nukahdan.

Sisälleni hivuttautuu tukala tunne.
Katseeni ei tavoita kohdetta
ei tahto enää kehoani hallitse.
Pimeys ja pelko ovat niin läsnä.

Tuulen ote puista ei hellitä,
viima vuolee iholtani pian tunnon.
Pilvipeite pudottautuu maahan,
sateen ropina peittää hiljaisen
itkuni äänen.

Minun uneni, horrokseni on
ohut kuin harso,
levon anti kuin hetkien leikkiä.
Pelko estää oikean unen tulon,
eikä anna ajan kiirehtiä aamuun.
Herättää pienimmästäkin äänestä.

Kylmyys ja pelko iipeävät
hikenä otsalle,
kun jokainen kanto katselee
tätä pelkoani kuin karhu.
Kunpa yö olisi pian ohi.
Painajainen alkaisi loitota.

Leikin ajatuksella että on aamu,
voisin palata raiteilleni.
Avata silmäni auringon noustua,
laulaa ja tanssia kuin uudestisyntynyt.

Silloin minulla ei olisi kylmä
eksyneenä syksyisessä metsässä.
Yön armoilla luonnon puutarhassa.
Voisin peitota pelkoni, uneni arvet
kupillisella kuumaa kahvia.
(2010)